The Grip of Culture: The Social Psychology of Climate Change Catastrophism
Andy A West
https://www.thegwpf.org/publications/climate-catastrophism-and-the-grip-of-culture/
Maailmassa on vaikuttanut jo yli 30 vuoden ajan ilmastokatastrofikulttuuri, joka raivaa jatkuvasti lisätilaa länsimaiden nykyisen kulttuurin sisältä. On erittäin tärkeää tiedostaa, että ilmastonmuutosliike on kulttuurinen kokonaisuus, ei tieteellinen ohjeisto.
Huom. Kirja ei ole mielipidekirjoitus, vaan erittäin laaja tieteellinen tutkimus. Sen lukeminen on kirjan laajuuden lisäksi varsin haastavaa käsitteiden, tilastojen ja sanaston vuoksi. Lisätietoja on tiivistetyn kirjan liitteissä, ja tähän pitää vielä lisätä linkit laajoihin lähdetietoihin ja niiden lähteisiin. Kirjan tekijä on käyttänyt teokseensa useita vuosia. Tukenaan hänellä on ollut asiantuntijoita. Kirjan luvuista on ollut vuosien mittaan useita osajulkaisuja eräillä nettisivuilla. Nyt julkaistu kirja on kooste näistä täydennettynä tilastoilla ja teoreettisella osuudella.
Koska kirja on tekijänoikeuksien alainen, en voi lainata suomentamaani osaa. Sen sijaan voin liittää alle havaintoja kirjan sanomasta toivoen, että ne innostavat muitakin lukemaan koko kirjan. Etenkin toivon, että sosiaalipsykologiaan, yhteiskuntatieteisiin ja psykologiaan perehtyneet henkilöt tutustuisivat teokseen. Kirjan voi lukea yllä olevasta linkistä, josta pääsee myös liitteisiin ja viitteisiin. Kirjan kokonaan kääntäminen olisi valtava urakka verrattuna aiempiin kolmeen suomennokseeni. Siksi jää muiden asiasta innostuneiden aktiivisuuden varaan, saadaanko kirja koskaan suomen kielelle vai ei.
Kirjan antamia ja herättämiä ajatuksia:
Kulttuuritarinat sisältävät tyypillisesti olemassa olon uhan joillekin ihmisille tai jopa koko ihmiskunnalle. Uhat ovat välttämättä perusteiltaan aina vääriä, sillä vain näin kulttuuri säilyy ja elää elämäänsä. Jos tarinan todistetaan olevan totta tai uhka torjutaan, kulttuuri romahtaa. Silloin uskovat joutuvat etsimään uuden irrationaalisen kohteen palvonnalleen.
Tunteisiin vetoava kerronta on kriittistä kulttuurikokonaisuuksien ylläpidolle ja leviämiselle. Erittäin voimakkaita tunteita herättävä ilmaston katastrofikertomus on jyrkässä ristiriidassa tieteen valtavirran kanssa. IPCC:n tieteelliset, pitkät 2000- 3000 sivun raportit eivät kerro minkäänlaisista uhkaavista katastrofeista edes siinä vaihtoehdossa, jossa luovumme päästökaupasta ja jatkamme fossiilisten polttoaineiden käyttöä ”täysillä”.
Sen sijaan yhteenvedot päättäjille (Summary for Policymakers) poikkeavat jyrkästi raporttien todellisesta sanomasta. Yhteenvedoissa viljellään katastrofeja ja uhkakuvia, joita media vielä voimistaa. Oikea tiede likaantuu samalla ilman omaa syytään. Sen objektiiviset ilmastotieteilijät uskaltautuvat puolustajiksi vasta eläkeiässä, jotta eivät joudu hylkiöiksi ja menetä virkaansa.
Ilmastokatastrofin kulttuuritarina ei näytä purevan Kiinan eikä Intian kulttuureihin, minkä luulisi herättävän länsimaiden päättäjien huomiota. Hiilenvastainen sota on satanut ja sataa Kiinan laariin.
Maailmanlaajuinen yksimielisyys globaalista ilmastokatastrofista on ryhmäpetos, tarina, satu. Tarinan hengissä pitämiseksi siitä pitää kehittää tehokkaampia muunnoksia, mikä laajentaa sen vaikutusalaa. Ilmaston lämpenemisen tilalle otettiin ilmastonmuutos, joka yhdessä ”sään äärevöitymisen” kanssa mahdollistaa aivan kaikenlaisten muutosten liittämisen ilmastonmuutoksen syyksi.
Katastrofikertomusta edistävät kaikki poliittisen vallan tasot. Katastrofikertomuksella on erittäin laaja virallinen tuki. Sitä tukevat YK:n johtavat henkilöt, kansainvälisten laitosten päälliköt, valtioiden johtajat ja alemman tason päättäjät. Näyttää siltä, että korkeaan virkaan ”vihreälle oksalle” päästäkseen täytyy olla ”ilmastouskossa”.
Vaikuttaa vahvasti sieltä, että Maailman talousfoorumin (WEF) Davosissa pidetyt suljetun ja valitun piirin kokoukset ovat eräs katastrofikulttuurin käännytystapahtuma. Mikään muu ei selitä sitä, että rationaalisesti ajatteleva poliitikko kokouksesta tultuaan alkaa levittää hyvin toisenlaista katastrofikulttuurin sanomaa.
Useimmat tarinan uskovat ovat uskossaan aidon vilpittömiä, sillä erittäin harvalla heistä on tarvittavaa tietoa ja osaamista nähdä tarinan, satukertomuksen, todellinen luonne. Kaikki ”uskonlahkoon” kuuluvat kertovat tunteellisesti ilmastonmuutoksen haitoista ja kiireestä toimia juuri nyt. ”On viimeinen hetki toimia” on tuttu ja toistettu, uskontunnustuksen kaltainen ryhmään kuulumisen takaava lausahdus.
Yhteiskunnallisissa konflikteissa ihmisten motivaatiot ovat suurimmalta osin tyypillisesti alitajuisia. Denialismin määritelmässä (Diethelm & McKee & Hoofnagle: Wiki) motivaatioiden katsotaan kuitenkin olevan tietoisia. Tämä on väärä oletus: alitajuinen ei ole tietoista. Virheellisen määritelmän vuoksi denialismi-sanasta on tullut tehokas poliittinen lyömäase. Harkitun tietoisesti toimivat vain opportunistit, jotka tilaisuuden havaittuaan keräävät löysän rahan itselleen. Heitä ovat etenkin Vihreän siirtymän laitevalmistajat.
Uusiutuviin energialähteisiin sitoutuminen eri maissa on kulttuurisesti, ei teknisesti motivoitunutta. Tekninen asiantuntemus on sivutettu tunteella. Todelliset energiataseiden ja kustannus-hyötysuhteen laskelmat osoittavat kiistattomasti vihreän siirtymän olevan kaikilta osiltaan tappiollista ja haitallista. Hiilidioksidipäästötkään eivät ole vähentyneet, vaan ovat jatkuvassa kasvussa huolimatta yli 30 vuoden ponnisteluista. Niiden vähentäminen oli ilmastopolitiikan päätavoite, joten viimeistään nyt olisi aika analysoida tulokset ja tehdä välitilinpäätös ja vetää realistiset johtopäätökset.
Luontainen skeptisismi – vaistomainen kulttuuristen ryhmien petosten havaitseminen – on aina kriittistä. Tämä kriittisyys ei kuitenkaan tarkoita totuuden löytämistä. Skeptisismi toimii riippumatta siitä, onko kiistanalaisen aiheen tieto totta vai tarua. Kahan: ”Mitä ihmiset ”uskovat” ilmaston lämpenemisestä ei heijasta sitä, mitä he ”tietävät” siitä.”
Yhdenkään maan väestö ei itse asiassa tiedä juuri mitään ilmastonmuutoksen ja sen aiheuttamien kustannusten (vihreä siirtymä) kokonaisuudesta. Lisätiedon antaminen ei enää auta. Gallupeissa väestöt eivät koe tarvitsevansa lisää tietoa. Konsensuspolitiikka ja tiedon massiivinen levitys mediassa yli 30 vuoden ajan ovat sammuttaneet väestön kriittisen ajattelun. Suuri yleisö on todennäköisesti jo kuuro kaikelle tiedolle, mikä poikkeaa vallitsevasta väärästä käsityksestä.
Maallistuneiden maiden väestö vastustaa ilmasto-ortodoksista käsitystä, että ilmastonmuutoksella olisi suuri vaikutus heidän elämäänsä. Vahvan uskonnollisen kulttuurin maiden ihmiset sen sijaan tukevat paljon enemmän ajatusta. Syy on siinä, että asenteet ilmastonmuutokseen ovat kulttuurisia jo itsessään eivätkä perustu tieteeseen. Maallistuneiden ja uskonnollisten kansojen ajatukset ilmastokatastrofikulttuurista menevät ristikkäin (kirjan kuvat 28 ja 29). Anarkistisia ilmastoaktivistiryhmiä on eniten maallistuneissa maissa, mikä sekin sopii kulttuuriin mutta ei tieteeseen.
Ilmastoaktivismi, kuten uusiutuviin energialähteisiin sitoutuminenkin, on ei-rationaalisesti motivoitunutta, ilmastokatastrofikulttuurin ohjaamaa. Extinction Rebellion (Elokapina alaosastoineen) ja vastaavat aktivistiryhmät ovat pienen vähemmistön suuren intohimon tuote. Tämän vähemmistön edustajat ovat kulttuurisesti vakuuttuneita katastrofiin uskovia.
Kirjassa esitetty professori Crusoen kulttuurivaikutuksien lista on silmiä avaava (luvun 14 versio).
Tuuli- ja aurinkovoimaloiden merkitys on olla rekvisiitta, viikunanlehti, jolla piilotetaan ilmastokulttuurin todellinen tarkoitus (Liitekuva). Paradoksaalista ja sopien kulttuuriin muttei rationalismiin on se, että aurinkovoimaa rakennetaan enemmän maihin, jotka saavat vuodessa vähemmän auringonvaloa. Samoin tuulivoimaa tarjotaan vähätuulisille alueille kuten Suomen keski- ja itäosiin. On hyvä katsoa Fingridin sivulta tämän vuoden (2023) heinäkuun tuulisähkön tuotto ja aurinkosähkön tammikuun tuotto. Jokin muu kuin sähkön tuotanto on tässä takana.
Ydinvoima voisi tehokkaasti nollata ilmastokatastrofin motiivit. Kuten luvussa 14.2 todetaan, kulttuurin olemassaolon tarve katoaa, jos oletettu katastrofin ongelma (hiilipäästöt) ratkaistaan. Kulttuurina ilmastokatastrofi vastustaa siksi ydinvoiman käyttöä kaikin mahdollisin keinoin. Tämä on irrationaalista, mutta juuri tätä voimme odottaa järjenvastaiseen ideologiaan perustuvalta kulttuurilta.
Lopuksi on hyvä katsoa, mitä mieltä IPCC:n työryhmien ja raporttien ja niiden yhteenvetojen laatijat todella ovat. Esimerkkinä professori (Potsdamin ilmastoinstituutti) Ottmar Edenhofer, Angela Merkelin ja EU:n ilmastoasiantuntija, IPPC AR4, AR5 jne.
”Me (YK-IPCC) itse asiassa jaamme ilmastopolitiikan avulla maailman varallisuuden uudelleen. Meidän täytyy irrottautua kuvitelmasta, että kansainvälinen ilmastopolitiikka liittyy ympäristöön. Tällä politiikalla ei enää ole oikeastaan yhtään mitään tekemistä ympäristöpolitiikan kanssa.”
