Itseoppineen amatöörimuusikon musisoinnin historia
Antti Lehtniemi
Musiikin harrastuksen ja kuuntelun myönteisistä vaikutuksista on kertynyt varsin vakuuttavaa näyttöä aina matemaattisten ja kirjallisten taitojen kehittymisestä dementian hidastamiseen ja sairauksista toipumisen jouduttamiseen saakka. Kyseessä on siis ilmeisen hyvä harrastus. Minulle musiikki tuli tutuksi jo pienestä pitäen. Äitini kaikilla sisaruksilla oli musikaalisia taipumuksia kuorolaulusta viulun, mandoliinin ja hanurin soittoon. Itse aloitin harrastukseni kansakouluiässä nokkahuilulla, jolla yritin olla mukana vielä oppikoulun orkesterissa. Suvun viulu ei jostain syystä sytyttänyt, mutta kitaroista tuli kavereita loppuiäkseni. Tätini luona olin näppäillyt akustista kitaraa varsin pienenä poikana. Olen rautalankamusiikin nousun ikäpolvea, ja sillä oli suuri vaikutus tulevaan. Olen aina halunnut uteliaana kokeilla ja kokeillutkin kaikenlaisia vastaan tulleita kielisoittimia alla esiteltyjen lisäksi. Koska soittimiin keskittyminen on näin hajaantunutta, minusta ei ole tullut yhdenkään instrumentin huipputason osaajaa. Mutta itse oppineelle, korvakuulolta soittavalle harrastelijalle tällainen monella instrumentilla soitto on antanut ja antaa edelleen paljon.
Sain mopoikäisenä Venäjältä (tuohon aikaan maan nimi oli Neuvostoliitto) tuodun halvan vanerikitaran, jolla pääsin alkuun. Kylällä oli muitakin kitaransoittoa harrastavia, edistyneempiä kavereita. Niinpä musiikinharrastukseeni heidän kanssaan tuli vauhtia, kun sain äitini suosiollisella avustuksella hankittua käytetyn Höfner sähkökitaran (kuva) ja Farfisa 20W vahvistimen. Tämä antiikkinen kitara on vieläkin minulla soittokunnossa.
Ylioppilaaksi tultuani ostin veljeni opiskelukaverilta 12-kielisen EKO-kitaran. Kantrimusiikki kiinnosti yhä enemmän. Rakensin 6-kielisen lap steel kitaran vanerista tekemääni laatikkoon. Siinä oli sähkökitaran mikrofoni. Sitten hankin 5-kielisen EKO-banjon. Vihdoin, vasta vuonna 1995 oli vuorossa käytetty AWH-III pedal steel. Tilasin USA:sta CARTER D10-steelin ja myytyäni AWH:n tilasin yksipöytäisen CARTER S10D:n bändisoittimeksi. Soittelen näillä edelleen omaksi ilokseni taustamusiikin päälle improvisoiden. Mökin 10-kielinen kantele tuli mukaan vasta eläkeiässä. Ääninäytteet ovat amatöörin kotiäänityksiä, lukuun ottamatta muutamaa otosta bändimme treenien kappaleista. Eri soittimien ja tyylien demona ne ehkä kuitenkin menettelevät virheistään huolimatta?
Kantele
Kymmenkielinen perusmalli voidaan virittää monella tavalla. Itse käytän matalaa viritystä E – F# – G# – A – H – C – D – E – F – G. Matalimmat kielet ovat ongelma. Kolme alinta pitäisi vaihtaa punotuiksi, mutta Kaustisten perusmallin yksinkertainen metallitangosta tehty talla ei tätä mahdollista. Tällä virityksellä voi soittaa perinteisiä 5- tai 7-kielisellä kanteleella soitettuja kansanmusiikkisikermiä. Soitan kanteletta paksut kielet itseeni päin. Oikea peukalo, etusormi ja keskisormi näppäilevät ja vasen etusormi toimii käsi tallaan tukeutuen vaimentimena. Klassikko Greensleeves kuulostaa tältä kanteleversiona.
Sähkökitara
Sähkökitara oli nuoruusaikani muotisoitin, ja sillä piti tietysti soittaa Beatlesia, Shadowsia ja Emmaa. Hankin myöhemmin bändisoittimeksi Fender Stratocasterin. Alla on näytteenä Shadows’in Geronimo. Taustana on alkuperäinen CD-taustalevy. Äänitys on tehty kotona mikrofonilla MiniDisk-levylle.
Sähkökitaralla voi soittaa myös slide-tyylillä dobron tavoin. Helpoiten tämä käy alentamalla ohut E-kieli avoimeen G-duuriin. Bändimme esittämän Roy Orbisonin California bluen soolo on soitettu Fenderillä näin.
Akustinen kitara
Vaikka sähkökitara ja 12-kielinen EKO tulivat mukaan varsin varhain, myös akustinen kitara, nykyisin Yairi (kuva) on ollut aina mukana. Näppäilytekniikasta on suurta hyötyä muiden soittimien kanssa. Alla on malliksi oman barokkisävelmän kehitelmän A-osa, niin ikään kotona olohuoneessa äänitettynä.
12-kielinen kitara
Kaksitoistakielinen EKO oli painava mutta luja soitin. Se vaati voimaa ja kehitti kunnon kovettumat vasemman käden sormiin. Näytteessä on Bluegrass-pikkauksen improvisointia. Capo on 4. välissä, mikä helpottaa isokätisen soittoa. 1960-luvun EKO alkoi tulla tiensä päähän, joten vaihdoin sen hiljattain uuteen 12-kieliseen.
12-kielisellä voidaan soittaa kelttiläis-irlantilaista musiikkia hyödyntämällä vapaina soivia kieliä. Näin saadaan dulcimmeriä matkiva ääni. Ala-E:n voi korottaa kaksi nauhaa korkeammalle tai vaimentaa tallan seudun kumipalalla. Vapaina soitettavat nelos- ja viitoskielet antavat säkkipillin pystypillien tavoin resonanssiääniä. Sävellaji on tällöin D-duuri, josta voi vaihtaa G-duuriin ja takaisin. Näyte on omaa improvisointia perinteisen irlantilaisen kansanmusiikin kaavan mukaan.
Bluegrass-banjo
Viisikielinen banjo on, kuten seuraavaksi esiteltävä pedal steel, aito amerikkalainen soitin. Sen oikean soittotavan opettelu omin päin oli vaikeaa. Pääsin vuonna 1980 GSE-matkalle USA:n Etelä-Carolinaan. Siellä sain kontaktin soitonopettajaan ja häneltä hyviä tekniikkaohjeita. EKO-banjon vaihdoin käytettyyn Ibanez-merkkiseen (kuva). Banjo viritetään yleensä avoimeen G-duuriin. Alla on omaa bluegrass-improvosointia rytmitaustan päälle äänitettynä.
Stanleyn veljeksien musiikki innosti kokeilemaan D-viritystä. Viritin banjoni kuitenkin kaksi nauhaa alemmas eli avoimeen C-duuriin. Tämä ei ole ”virallinen” C-duuriviritys, jossa vain G-duurin 4. kieli alennetaan C:ksi. Virityksessäni on mahdollista käyttää samaa tekniikkaa kuin 12-kielisen kelttiläisessä soittotavassa. Melodia soitetaan pääosin 2- ja 3- kielillä, jolloin 1-, 4- ja 5-kielet soivat useimmiten vapaina, välillä niitäkin sopivasti melodiaan liittäen. Kantrirokkikappaleen ”Long hard ride” oma sovitus on alla. Viulu, kontrabasso, mandoliini ja kitara olisivat tarpeen, sillä pelkkä rytmitausta on kovin kolkko.
Pedal steel kitara
Sitten päästään kantrimusiikin kuningasinstrumenttiin, joka on pedal steel kitara. Lukioiässä jäin kiinni tämän soittimen varsin eksoottiseen ääneen. Haaveena oli joskus päästä edes kokeilemaan soitinta. Hinnat, saatavuus ja harvinaisuus olivat esteenä. Vasta vuonna 1995 sain vitsimielessä laittamani lehti-ilmoituksen avulla ostettua käytetyn AWH III-soittimen. Sen tekniikka piti opetella aivan itse. Yllättäen homma alkoi kuitenkin sujua parissa kuukaudessa. Tutusta banjon kolmisormitekniikasta oli suuri apu. Malliksi AWH:lla soitettu Greensleeves. Tätä voi verrata kanteleella soitettuun.
Kun saimme kokoon pienen bändin, ruokahalu kasvoi. AWH oli pienikokoinen isolle miehelle, joten uskalsin tilata netin kautta USA:sta korkeammilla jaloilla mittojen mukaan tehdyn CARTER D10-kitaran. Sen polkimien ja vipujen pohdinnassa oli kovasti miettimistä. Kun tilaus on lyöty lukkoon, muutokset eivät ole helppoja eivätkä usein edes mahdollisia.
Soittimen etupöydässä on E9-viritys kantrille ja takapöydässä C6-viritys dixie- ja jazz-musiikille. Malliotoksena on etupöydällä soitettu oma improvisoitu soolo bändimme kappaleeseen Kaktusviinaa.
Takapöydän C6-viritys on oma maailmansa etupöytään verrattuna, kuin kokonaan toinen soitin. Soittamisessa käytetään enemmän ukulelen, havaijikitaran ja lap steelin tekniikkaa, jota tehostetaan polkimilla ja polvivivuilla. Näytteen taustana on ote Eric Claptonin San Fransisco Bay bluesista. Sen päälle on soitettu kaksi raitaa steelillä, toinen vasempaan, toinen oikeaan kanavaan.
Huomio: TÄMÄ SOITIN ON MYYTÄVÄNÄ ! Katso linkki: For sale CARTER D10
Pedal steel ansaitsee pitemmän selostuksen. Soitin on ainutlaatuinen, sillä osaa sen kielistä voi toisistaan riippumatta korottaa tai madaltaa jopa kaksi sävelaskelta polkimilla ja polvivivuilla. Samalta nauhalta voi soittaa 5-6 eri sointua, ja erilliset väliäänet tulevat vielä tämän lisäksi. Kun lasketaan mukaan soittoraudan liu’uttaminen ja vinossa pitäminen, sointujen ja äänien määrä on lähes rajaton. Alla on minun CARTER D10:n yksilöllinen virityskaavio. On olemassa tiettyjä standardivirityksiä, mutta useimmat kitarat tehdään polkimien ja vipujen suhteen tilaajan toiveiden mukaan. Sen vuoksi kaverin kitaralla soitto ei välttämättä onnistu lainkaan pikkuaivojen antaessa syvään juurtuneita oman kitaran poljin- ja vipukäskyjä.
E9-virityksessä kielet eivät ole paksuusjärjestyksessä (C6:ssa ne ovat), mikä soitinta ensi kertaa kokeillessa on varsin hämmentävää. Ohuin kieli on kolmantena. Kielten paksuudet ovat kriittiset, sillä mekanismi on viritetty juuri tietyn paksuisille kielille. Niitä myös kuluu, sillä mikään kieli ei kestä ikuisesti tiheään toistuvaa kahden nauhan korotusta ja alennusta. Polkimien ja polvivipujen (alapöydälle on erilliset kaksi vasemmalle jalalle) vaikutukset näkyvät virityskaaviosta. Äänenvoimakkuutta säädetään oikean jalan alle asennettavalla polkimella.
Kitaristille virityskaaviota voidaan selventää käytännön esimerkillä. Kun soittorauta, ”pulikka” on etupöydän 8. nauhan kohdalla, kielistä 3-4-5 saadaan C-duuri. Painamalla 1-poljinta se muuttuu A-molliksi. Jos painetaan myös 2-poljinta, tuloksena on F-duuri. Jos painetaan sekä 2- että 3-poljinta, saadaan D-molli. Vapautetaan polkimet, mutta käännetään oikean polven vasemmanpuoleinen polvivipu vasemmalle. Näin saadaan E-molli kielistä 5,6 ja 8. Samalla asennolla saadaan myös G-duuri, jos soitetaan kielet 5,7 ja 8. Pulikkaa liu’uttamalla saadaan haluttu uusi sointu, ja polkimia ja vipuja sopivasti vaihtelemalla soinnut saadaan muuttumaan toisikseen ainutlaatuisen kiehtovalla tavalla. Tähän instrumenttiin jää ”koukkuun” ja vuosienkin jälkeen löytää uutta. Instrumentista kiinnostuneen ei pidä pelätä soittotekniikkaa, sillä nykyisin netistä löytyy hyviä opetusvideoita ja demoja. Niistä on suuri apu verrattuna vuoteen 1995, jolloin lähes kaikki piti opetella ”kantapään kautta” itse kokeilemalla. Soitin kestää myös ajan hampaan, sillä netissä on edelleen myytävänä 1960-luvun ensimmäisen polven täysin toimivia malleja (esim. Sho-Bud), joiden mekaniikka on paljon monimutkaisempaa kuin uuden polven ”suoravetoisessa” CARTERissa. Lopuksi alla on kitarataustalle soitettu stereoversio tutusta gospel-kappaleesta Amazing grace. Se on soitettu keikkasoittimellani, CARTER S10, E9-viritys. Viritys on muuten sama kuin edellä D10:ssa, mutta alapöytä polkimineen ja vipuineen puuttuu ja etupöydän polkimia on kolme.
Toivottavasti tästä saa jonkinlaisen käsityksen kantrimusiikista ja sen instrumenteista. Ehkä tämä innostaa kuuntelemaan ja kenties kokeilemaan tätäkin musiikin lajia. Väitetään, että ”yksinkertainen” kantrimusiikki kiteytyy lauseeseen: ”Kolme sointua ja totuus”. Itse olen tästä eri mieltä yli 50 vuoden harrastuksen perusteella. Kantrimusiikin skaala on varsin laaja, ja sen vaikutteita löytää yllättävän monelta musiikin suunnalta.