Usein kysytään ja ihmetellään, miksi yleisesti hyväksyttyä ”konsensus”-ilmastonmuutospolitiikkaa arvostellaan. Mikä on arvostelijoiden tarkoitus, motiivi? Salaliittoteoriat, edun tavoittelut ja monenlaiset muut motiivit lentelevät kiistelevien osapuolten välillä. Yksi asia on jäänyt piiloon ja selvittämättä: Miksi kansalaisten asenteet ilmastonmuutokseen ovat sellaiset kuin useat laajat, puolueettomat, eri maissa tehdyt kyselytutkimukset osoittavat. Uusin suomentamani julkaisu [5] käsittelee asiaa tarkemmin, mutta on hyvä tietää, miten varsinaisen ilmastotieteen sanoma välittyy meille.
Heti alkuun on todettava, että lasten leikin, ”rikkinäinen puhelin”, muunnos vaikuttaa tiedotuksessa. Alkuperäinen, tieteellinen tieto muuttuu ja vääristyy ja sitä jopa vääristellään, kun edetään alempiin, kansalaisille tarkoitettuihin kerroksiin. Ensimmäisen tason tutkijat ovat tiedotusketjun ansassa. He eivät pysty tai uskalla ”mennä väliin”, ainakaan ennen kuin eläköityvät. Vääristelyn ja virheiden oikaisu ja faktojen julkaisu mediassa on johtanut jopa erottamisiin (mm. jääkarhututkija Susan Crockford).
Ilmastotieteen ja -politiikan tiedotusprosessin vuokaavio:
Ensimmäinen taso
IPCC:n varsinaiset tieteelliset raportit ovat laajoja, monen tutkijan työryhmineen laatimia tuhansien sivujen tieteellisiä julkaisuja. Sanamuodot ovat tieteellistä ”slangia”, esimerkiksi ”on vain alhainen luottamus, että…”. Näissä raporteissa ei ole mitään mainintaa uhkaavista katastrofeista edes siinä tilanteessa, että maailma jatkaisi käyttäen pelkästään fossiilista energiaa. Lämpötila nousisi (tietokonemallien mukaan) noin 4–5 astetta vuoteen 2100 mennessä. Tämäkään ei aiheuttaisi vakavia muutoksia, katastrofaalisista puhumattakaan. Sopeutuminen nähdään täysin riittävänä strategiana, ja siihen on aivan riittävästi aikaa. Voimavaroja sopeutumiseen tarvittaisiin vain murto-osa siitä, joka on jo kulutettu tehottomiin torjuntatoimiin vihreän siirtymän nimissä.
Toinen taso
Muiden alojen tutkijoiden, saati sitten poliitikkojen ja kansalaisten on mahdotonta lukea laajoja tieteellisen kielenkäytön (”heikko/vähäinen/kohtalainen todennäköisyys, että…”) mukaisia raportteja, tiedon omaksumisesta puhumattakaan. Siksi pienempi piiri ilmastotutkijoista laatii suppeampia yhteenvetoja, arviointiraportteja (AR5, AR6, …). Niidenkään sanomassa ei ole mitään viitettä uhkaavasta ilmastokriisistä, katastrofeista puhumattakaan.
Lainaus Shellenbergerin kirjasta [2]:
>> Ilmastoskeptikot sanovat mielestäni väärin, että valtavirran tiede tukee katastrofaalista ihmisperäistä ilmaston lämpenemistä. Obaman hallinnon energiaministeriön tiedeministeri (2009–2011) Steve Koonin korostaa tätä tosiasiaa. Hän huomauttaa, että monet lausunnot ja raportit ”kumoavat ilmastokatastrofin oikeutuksen”. Hän kertoo kuudennen arviointiraportin (AR6) sisällöstä:
… et löydä raportin mistään kohdasta sanoja eksistentiaalinen uhka, ilmastokatastrofi, ilmastohätätila. Löydät sanan ”ilmastokriisi” täsmälleen kerran, eikä se koske tiedettä. Se viittaa tapaan, jolla tiedotusvälineet ovat lisänneet vaikutustaan ja valtaansa. <<
AR-raportitkin ovat vielä liian tieteellisiä ja laajoja toimittajille ja poliittisille päättäjille, kansalaisista puhumattakaan.
Kolmas taso
AR-raporteista täytyy muokata voimakkaasti supistetut versiot, SPM:t eli ”Summary for policymakers”, yhteenveto poliittisille päättäjille ja medialle. Näiden laadintaan osallistuvat muiden alojen tutkijat, poliitikot ja eri maiden hallitusten nimeämät edustajat.
Lainaus Shellenbergerin kirjasta [2]:
>> Yhteenvedon kirjoittajien tulee supistaa ydinsanoma 44 sivuun. Kaikki laatijat tietävät, että päättäjät ja media poimivat yhteenvedosta vain muutaman lauseen, mikä johtaa kilpailuun: ”Minun vaikutusarvioni on vakavin, siksi minun tulee päästä otsikoihin”.
Professori Rickhard Tol kertoo, että aikaisemman luonnoksen tärkein sanoma oli: ”Moni huolestuttavimmista ilmaston muutoksen vaikutuksista on todellisuudessa oire väärästä johtamisesta ja alikehityksestä […] Jotkin osallistujat ovat oppineita, toiset eivät. Esimerkiksi Irlannin edustaja ajatteli, että hillitsemätön ilmaston muutos johtaisi meidät ”valtatielle helvettiin”, viitaten luullakseni rockyhtye AC/DC:n kappaleeseen Highway to Hell pikemminkin kuin tieteelliseen dokumenttiin.
Tolin protesteista huolimatta hyväksyttiin raportti, joka oli huomattavasti enemmän maailmanlopulla uhkaava kuin mitä tiede esitti. Tol: ”Siirryttiin alkuperäisestä toteamuksesta ”Ei riskitön, mutta hoidettavissa oleva” toteamukseen ”Me kaikki kuolemme” […] Siirryttiin siitä, minkä minä ajattelen olevan suhteellisen tarkka analyysi uusimpien julkaistujen tutkimusten sanomasta, kohti neljää apokalyptista ratsastajaa: rutto, kuolema, nälänhätä ja sota. Nyt ne kaikki olivat lopullisessa SPM-raportissa.”
Tol erosi vastalauseena päätökselle antaa liioittelijoiden laatia päättäjien käyttöön tarkoitetut yhteenvetoraportit. <<
Neljäs taso
Media saadakseen lööppejä ja myös oman ja toimittajien poliittisen suuntauksen ohjaamana poimii ja muokkaa yhteenvedoista kaikkein hälyttävimmät ”skenaariot” pistäen vielä ”paremmaksi” [3] eli ”liioitellaan liioittelua”. Vallassa olevat ja tulevat poliitikot ovat pitkälti median varassa, sillä tavallisella kansalla ja korkeastikin koulutetuilla henkilöillä ei ole riittävää tietoa ilmastonmuutoksen monimutkaisesta, kaoottisesta fysiikasta, menneisyyden ilmastohistoriasta ja ensimmäisen ja toisen kohdan virallisista tiedoista. Useimmat päättäjät uskovatkin vilpittömästi katastrofin mahdollisuuteen, mikä heijastuu heidän ajamaansa politiikkaan.
Maapallon ilmastohistoria hämärretään tuomalla esille vain ”MITTAUShistorian kuumin heinäkuu, elokuu, syyskuu” jne. Koska mediarummutus on jatkunut jo kymmeniä vuosia, kansalaiset ovat hyväksyneet konsensuksen, josta on tullut kulttuuri [5], tarkemmin ilmastokatastrofikulttuuri. Niinpä suuri osa väestöstä on jättänyt koko asian viranomaisille ja poliitikoille. Mielipidetutkimukset osoittavat, että väestö ei edes koe tarvitsevansa enää lisätietoa ilmastonmuutoksesta: ”Settled science” – politiikka ja mediarummutus ovat tehneet tehtävänsä aivopesun tavoin.
Sitten ihmetellään, miksi nuoriso on ”ilmastoahdistunutta” eikä aio synnyttää lapsia, ja poliitikot tekevät mitä ihmeellisempiä ja kalliimpia (NetZero) päätöksiä vihreyden nimissä oletetun katastrofin estämiseksi. Ilmastonmuutoksen torjunnan ”eturintaman” maiden talous heikkenee ja estottomasti fossiilienergiaa käyttävien (Kiina, Intia, muut BRICS-maat) talous on napakassa kasvussa.
Mitään muutosta hiilidioksidin tasoon ei ole saatu aikaan, vaikka kustannukset ovat olleet astronomista luokkaa, tuhansia miljardeja dollareita. Murto-osalla tästä [4] olisi voitu hoitaa monet maailmamme ongelmat pysyvästi pois päiväjärjestyksestä. Bakun kokouksessakin kiisteltiin eniten rahasta ja jätettiin ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden alentaminen sikseen. Jos alenema toteutuisi tai hiilidioksidi osoitettaisiin syyttömäksi lämpenemiseen, katastrofikulttuuri hiiliveroineen ja päästöttömine energiantuottotapoineen romahtaisi tarpeettomana.
On hyvä muistaa, että poliittinen hiilidioksidin vastainen ohjelma on alkuaan Olof Palmen idea [1]. Hän käynnisti sen saadakseen tukea politiikalleen Ruotsin muuttamiseksi ydinvoiman johtavaksi maaksi, mukaan lukien Ruotsin salainen ydinaseohjelma. Tämä kaatui Tšernobylin onnettomuuteen ja Palmen salamurhaan, mutta aloitettu prosessi jatkoi omalla painollaan. Perustettiin IPCC, aloitettiin fossiilien vastainen sota ja laadittiin kansainvälisiä päästövähennyssopimuksia. Vuosien kuluessa tästä kaikesta kehittyi uusi, vallitseva ilmastokatastrofikulttuuri, joka on ottanut valtaansa etenkin länsimaat.
Lähteet:
- Darwall: Vihreä tyrannia (2020)
- Shellenberger: Ilmasto lämpenee – maailmanloppu peruutettu (2021)
- Lomborg: Väärä hälytys (2022)
- Lomborg: Best things first (2023) (suomennos esivaiheessa)
- West: Ilmastokatastrofikulttuurin tiukka ote länsimaiden politiikasta (2024)
Viimemainitusta suomennoksesta on lisätietoa kotisivullani, jolta pdf on vapaasti ladattavissa: